Vasen puolustaja

Viime aikoina on julkisuudessa keskusteltu ministeri Astrid Thorsin ja useiden pakolaisiin myönteisesti suhtautuvien saamista tappouhkauksista. Tämä palautti mieleeni kahdenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat, jolloin jouduin ensimmäistä kertaa ”maahanmuuttokritiikin” kohteeksi.

Heräsin yöllä 14.6.1990 Hämeenlinnan Asemantakana sijaitsevassa talossani ja menin keittiöön juomaan vettä. Haistoin savun hajua ja ihmettelin, kuka polttaa roskia kesäyössä. Herätin vaimoni ja ryhdyimme tutkimaan, palaako meillä jossakin.

Avasin vessan oven ja näin, että lattialla palaa nippu sanomalehtiä. Liekit eivät olleet vielä kovin suuria, sillä lehtiä ei oltu avattu vaan ne oli sytytetty nurkista. Lattialla ne eivät olleet saaneet tarpeeksi palamisilmaa.

Onneksi lehtiä ei oltu pöyhitty, sillä jos liekit olisivat olleet suurempia, olisi tuli tarttunut ikkunaverhoihin ja noussut ylöspäin kohti kattoa. Lähes satavuotias puutalo oli varmasti kuiva ja oli mahdollista, että me talossa sillä hetkellä olleet vaimoni, minä ja 4-vuotias tyttärentytär emme olisi pelastuneet palosta.

Sain palon sammumaan vessan käsisuihkulla ja soitin poliisit paikalle. Totesimme, että palavat lehdet oli pudotettu tuuletusikkunasta, joka oli ulkopuolelta noin 2,5 metrin korkeudella maanpinnasta. Ne olivat olleet polttajan mukana, eikä otettu esimerkiksi talomme roskiksesta.

Poliisi päätteli heti tekotavasta, että kysymys ei voinut olla pyromaanista. Ikkunan korkeudesta päätellen tekijä ei myöskään voinut olla keskenkasvuinen eikä lähellä ollut tikkaita tai koroketta.

Ensimmäinen poliisien kysymys oli, onko minulla vihamiehiä? Vaikka olin ollut Hämeenlinnassa jo muutamia vuosia politiikassa ja muuten julkisuudessa, en pystynyt nimeämään ketään sellaiseksi. Sanoin poliiseille, että ainoat henkilöt, joiden kanssa olen viime aikoina ollut asioista eri mieltä ovat kenraali Pajula ja konstaapeli Sirkiä, enkä pidä heitä kovin todennäköisinä murhapolttajina.

Syyllinen ei ole näiden kahdenkymmenen vuoden aikana löytynyt ja olenkin varma, ettei löydy, ellei joku tule kuolinvuoteellaan synnintuntoon ja tunnusta.

Hämeenlinnan valtuusto oli päättänyt ottaa vastaan vuoden 1990 alusta 20 kiintiöpakolaista. He olivat kurdeja, jotka Suomen viranomaiset olivat valinneet lähi-idän pakolaisleireiltä. Useimmat olivat Saddamin vainoamia irakilaisia.

En osallistunut kokoukseen, jossa päätös pakolaisten ottamisesta tehtiin. Olin muistaakseni kuoron kanssa ulkomaanmatkalla. Olin kuitenkin eri yhteyksissä, mm. lehtien yleisönosastojen keskusteluissa ilmaissut kannattavani asiaa. Niinpä murhapolttoa koskevissa lehtien uutisissa olinkin jo ansainnut pakolaisia ymmärtävän henkilön maineen ja pakolaispoliitikon nimen.

Muutamaa viikkoa ennen murhapolttoyritystä olin käynyt Hämeen Sanomien palstoilla varsin terävää mielipidekirjoitusten vaihtoa mm. kokoomuksen valtuutettuna olleen kenraali  Pajulan kanssa pakolaisten mielipiteenvapaudesta. Olin nimittäin auttanut kurdeja heidän pyynnöstään osallistumaan työväen kansainvälisenä juhlapäivänä Hämeenlinnan vappumarssiin ja –juhlaan.

Pajulan mukaan pakolaisten raahaaminen poliittisiin tapahtumiin vaikuttaa kielteisesti hämeenlinnalaisten mielipiteisiin heistä. Vastasin kieltämättä kärkevästi, että kun nämä ihmiset ovat luulleet päässeensä pois maasta, jossa mielipiteen ja sanomisen vapaudet ovat kiellettyjä, he eivät voi ymmärtää, että Suomestakin   löytyy kenraaleita, joille nämä vapaudet ovat vastenmielisiä.

Kahdenkymmenen vuoden takainen murhapolttoyritys oli kunnallispoliitikon urallani ainoa avoimen vihamielinen teko, joka johtui mielipiteistäni. Voin arvata, että tekijä ei ollut henkisesti tasapainossa, mutta se osoitti minulle, että vihan lietsominen voi suistaa ihmisiä järjettömiin tekoihin.

Saamani pakolaisten hyysääjän maine sai myöhemmin huvittaviakin piirteitä. Siitä kertoo seuraava tapaus:

Kurdeilla on maaliskuussa Navruz-juhla, joka on vuosisatoja vanha kansanjuhla, jossa mm. poltetaan nuotioita. Eräänä vuonna Hämeenlinnan kurdit olivat järjestäneet sellaisen Ahvenistolle. Tilaisuuden loputtua syntyi ongelma, kun autot eivät meinanneet päästä montusta pois jäistä tietä pitkin. Paikalle oli hälytetty poliisit ohjaamaan liikennettä. Eräs poliisi oli sanonut tyttärelleni: ”Sano sille isällesi, että huolehtii hiekoituksesta ennen kuin järjestää tällaisia tilaisuuksia.”

Minä poloinen kun en tiennyt koko bileistä höökäsen pöläystä.

(Käytin  tämän puheenvuoron Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kokouksessa 7.9.2009)

Kaupungin strategialuonnoksessa kohdassa Palvelu- ja hankintastrategia mainitaan, että kaupunki toimii suunnitellusti monituottajamallissa ja että valtuustolle valmistellaan mallin käyttöönotosta palvelusuunnitelma, jossa määritellään tarkemmat tavoitteet seuraavaksi 4 vuodeksi.

Lienee syytä ensin selventää, mitä monituottajamalli on. Todettakoon ensin, että maailman käytetyimmän tekstinkäsittelyohjelman, Wordin, oikolukuohjelma ei tunne koko käsitettä, vaan tarjoaa tilalle seuraavia vaihtoehtoja: monnituottajamalli, monotuottajamalli, monttuottajamalli, manituottajamalli ja minituottajamalli. Todennäköisesti useammatkin näistä vaihtoehdoista kuvaavat hyvin osuvasti Hämeenlinnan monituottajamallin olemusta.

Tämän vuoden aikana on käynyt jo selväksi se, että monituottajamallin suunnitellulla käyttöönotolla tarkoitetaan yksiselitteisesti palvelujen yksityistämistä ja ulkoistamista. Tässä on oltu niin innokkaita, että ei olla maltettu odottaa edellä mainittua valtuuston kannanottoa.

Kaksi viikkoa sitten Hämeen Sanomat julkaisi näyttävän  jutun päivähoidosta. Virkamiesten haastatteluihin perustuvassa jutussa otsikoitiin: ”Hämeenlinna ulkoistaa päivähoitoa koteihin ja yksityisille hoitajille”. Siinä kerrottiin mm. kuinka lautakunta on korottanut elokuun alusta yksityisen päivähoidon tukea 168 prosentilla ja korottaa ensi vuoden alusta rajusti yksityisissä päiväkodeissa olevien lasten hoitotukea. Silti varhaiskasvatuksen palvelusuunnittelija valittaa, että: ”Kun hoidon tukeminen on näin pientä, niin ei se ole ihme, jos jotkut perheet tahtovat silti lapsensa kunnalliseen päivähoitoon”.

Olin kahdeksan vuotta Hämeenlinnan perusturvalautakunnassa. Vielä viime vuonna yhteisenä tavoitteenamme oli laadukkaan, riittävän ja tasa-arvoisen kunnallisen päivähoidon ylläpito ja kehittäminen, jota yksityiset palvelut täydentävät. Käännös asenteellisesti näyttää olleen 180 astetta.

Toinen esimerkki on vanhusten laitoshoito. Tuskin Suomessa on ainuttakaan muuta kuntaa, joka aikoo yksityistää ja ulkoistaa kyseenalaisin perustein kolmasosan tällä hetkellä kunnallisissa vanhainkodeissa hoidettavista. Tänään Hämeen Sanomissa esiteltiin kaupunkiin rakentuvia useita uusia yksityisiä hoivakoteja, joista suurin osa on kansainvälisten pääomansijoittajayhtiöiden bisnestä.

Vaikka virkamies kuinka vakuuttelee, ettei kaupunki ole sitoutunut ostamaan niistä paikkoja, ei vanhainkodeista pois potkittavia käytännössä voida minnekään muualle sijoittaa. Eikä se ainakaan tule kaupungille ja varsinkaan kaupunkilaisille ja asiakkaille edullisemmaksi.

Mielestäni monituottajamalliin liittyy niin paljon erilaisia hyöty- ja haittanäkökohtia, ettei palvelusuunnitelman pitäisi olla mikään läpihuutojuttu vaan että sen tavoitteet ja toteuttamistavat vaativat ankaraa, rehellistä ja monipuolista pohdintaa mahdollisimman laajasti.

Esitän strategian hyväksymispäätökseen liitettäväksi ponnen, että kaupunki käynnistää ennen monituottajamallia koskevan palvelusuunnitelman hyväksymistä mahdollisimman laajan kansalaiskeskustelun ja pyytää lausunnot suunnitelmasta mm. henkilöstöjärjestöiltä, paikallisilta yrittäjäjärjestöiltä ja muilta asiaan liittyviltä tahoilta.

(Ponnesta äänestettiin ja esitykseni hävisi 13-45)

Kuuntelin juuri uutisia. Korvaani tarttui työnantajien toistelema lause, kuinka nyt täytyy palkansaajilla olla malttia neuvotteluissa, koska me kaikki ollaan samassa veneessä.

Paljon on porukkaa heitetty viimeisen vuoden ajan laidan yli, eikä edes pelastusrengasta perään.

Tulimme lauantai-iltana kesäteatterista kotiin kun huomasimme, että talomme rappusilla oli pari siruetanaa kuumissa lemmentouhuissa. Vaimoni ei suostunut tulemaan sisään ennen ötököiden karkoitusta. Menin keittiöön etsimään jotain ainetta, joka saisi eliöt lähtemään kauemmaksi. Kun avasin tiskipöydän kaapin oven, hyllyt olivat veden vallassa. Hiukan vettä oli ehtinyt valua myös laminaattilattialle.

Vuodon syy löytyi tiskipöydän vesihanasta, jonka tiiviste oli rikkoutunut. Vesi tihkui pikkuhiljaa tiskipöydässä olevasta pienestä reiästä alas kaappiin. Onneksi vahingot eivät ehtineet tulla kovin suuriksi. Selvisimme hanan ja muutaman lattialaminaatin vaihdolla.

Siis, jos siruetanat eivät olisi paritelleet, emme olisi mahdollisesti huomanneet koko vuotoa ennen kuin koko lattia olisi mennyt pilalle.

Ei uskoisi, että täällä Kanta-Hämeessäkin ollaan vielä naapurisovun suhteen melkein samassa vaiheessa kuin erämaissa ennen. Jos hirrenlastu ajelehti virrassa, lähdettiin yläjuoksulle lahtaamaan tunkeilijaa.

Eilen Hämeen Sanomien yleisönosastossa joku valitti, että naapurin linnupeläteiksi ripustamat käytetyt cd-levyt vilkkuvat liikaa ja häiritsevät hänen elämäänsä.

Voi herranjessus! On meitä moneksi.

Koska monet kärsivät lämpimistä ilmoita, laitan tässä virkistykseksi tänä päivänä napsaistun kuvan Vanajantien varrelta. Hyviä lomia!

Tämä teksti julkaistiin Hämeen Sanomien mielipidesivulla perjantaina 5.6. Laitan sen tähän blogisivulle siinä toivossa, että se ei jäisi päiväperhoseksi vaan saisi pidemmän elämän, enemmän lukijoita ja nasevia kommentteja.

Hämeenlinnan kaupunki uhkaa lomauttaa henkilöstönsä syksyllä. Syy yritetään vierittää uppiniskaisille henkilöstöjärjestöille, jotka eivät suostu ”joustamaan” tehdyistä sopimuksista tai lakipykälistä.

Työntekijöitä voidaan lomauttaa työsopimuslain perusteella erittäin painavista tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Yksi tärkeimmistä on työn ratkaiseva väheneminen. Tästä ei liene uudessa Hämeenlinnassa kysymys.

En halua vähätellä kaupungin edessä olevia taloudellisia ongelmia, mutta epäilen suuresti riittävätkö ne laillisiksi perusteiksi lomautuksiin. Sellainen ei ainakaan ole johtavien virkamiesten ja päättäjien hirttäytyminen tiettyyn käyttötalousmenojen tavoitesummaan.

Ei ole kaukana ajatus, että kysymyksessä on uusien nuorten leijonien into näyttää kyntensä, osoittaa olevansa kovia jätkiä, jotka eivät palkkalaisten edessä nöyristele.

Kokemus osoittaa, että lomautukset ja muut työnantajan suorittamat yksipuoliset toimet huonontavat työilmapiiriä ja vähentävät työtehoa. Tavoitellut säästöt jäävät saamatta.

Minusta olisi parempi tavoitella tilannetta, jossa kukin kaupungin palveluksessa oleva tuntisi itsensä ja työnsä tärkeäksi ja että hän voisi antaa parhaan mahdollisen panoksensa kuntalaisten hyväksi.

Meillä on 4300 työntekijää, joilla on aivot. Eikö kannattaisi työvoimapoliittisen öykkäröinnin sijaan julistaa kilpailu, jossa jokainen työntekijä voisi esittää ideansa oman työnsä kehittämiseksi niin, että saataisiin aikaan todellisia ja kestäviä säästöjä ja uusia käytäntöjä?

Tänään oli ilmestynyt postilaatikkooni uuden Hämeenlinnan puhelinluettelo ja palveluhakemisto. Etusivulla kerrotaan sitä painetun 50.000 kpl, joista koteihin jaetaan 36.000.

Luettelosta saa oikeastaan ensi kertaa käsityksen, mitä kaikkea uusi kunta pitääkään sisällään, vaikka mukana ovat vain kaikkein tärkeimpien toimielinten ja virkamiesten yhteystiedot ja tehtäväkuvaukset.

Ainakin juhlavan pitkiä ja monimutkaisia titteleitä sieltä löytyy. Voisinkin julistaa kilpailun: kuka löytää pisimmän? Itse löysin seuraavan: Terveyden ja toimintakyvyn lautakunnan sihteeri, päätösvalmistelupäällikkö Katri Kaukosalo.

Täytyy antaa kiitosta luettelon informatiivisesta sisällöstä. Siitä löytyy sänkylukemista moniksi pitkiksi unettomiksi illoiksi.

Olen käynyt tällä viikolla iltapäivisin elokuvissa. Hiihtolomaviikolla ovat näytökset alkaneet klo 14 - 15. Tarjolla on ollut muun muassa sellaisia laatuluokan aikuisten leffoja kuin ”Ikuistetut hetket”, ”Luokka” ja ”Kielletty hedelmä”. Liput ovat olleet hiukan halvempia kuin iltanäytännöissä.

Minusta iltapäivänäytäntöjen idea on hyvä ja sitä kannattaisi markkinoida. Eläkeläisissä on paljon kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat nuoruudessaan olleet elokuvien suurkuluttajia. Ja onhan niitä muitakin, jotka ovat päivisin kotona. Iltapäivällä on sopivasti tyhjää aikaa, kun telkkarista ei tule kovin kummoista ohjelmaa. Ja elokuvathan ovat tunnetusti parhaita teatterissa.

Nämä nykyajan leffateatterit ovat digilaitteistoineen, loistavine äänentoistolaitteineen ja mukavine penkkeineen aivan eri luokkaa kuin nuoruudessamme. Kuinka moni on käynyt Bio Rexissä tai uudistetussa Maximissa. Suosittelen kokeilemaan.

Eläkeläisjärjestöt ja -kerhot järjestävät paljon teatteriretkiä. Ongelmana on usein, että harvassa teatterissa järjestetään eläkeläisille sopivia päivänäytöksiä. Miksei teatterin sijaan voitaisi järjestää leffaretkiä vaikkapa Hämeenlinnan uusista osista tai naapurikunnista? Liput ovat ainakin puolet halvempia. Ja uskoisin, että etukäteen sovittaessa voidaan järjestää bussilastilliselle ja pienemmällekin porukalle ryhmän itse valitsema elokuva itse valittuun aikaan. Digitekniikkaa käyttävissä teattereissahan ei tarvita hankalasti kuljetettavia filmikeloja.

Maxim näyttää järjestävän hiihtoloman jälkeenkin päiväleffoja tiistaisin vitosen hintaisilla lipuilla. Tällaista kilpailua lisää!

Olin pari vuorokautta sairaalassa. Minulle tehtiin sydämen varjoainekuvaus. Todennäköisesti tulen liittymään siihen suureen joukkoon ikäisiäni miehiä, joille joudutaan tekemään ohitusleikkaus tukkeutuneiden sepelvaltimoiden takia.

Jälleen kerran on syytä antaa tunnustusta suomalaiselle sairaanhoidolle. Sekä tutkimuksessa että erityisesti osasto 6 B 4:llä minua hoivasivat ystävälliset ihmiset joilla oli korkea ammattitaito. Olin hyvissä käsissä.

Totesin taas, että suomalainen sairaanhoito on naisten käsissä. Näin vain kaksi miestä - kardiologin, joka teki tutkimuksen sekä ohimennen osastonlääkärin. Kaikkia muita tehtäviä hoitivat empaattiset, näppärät, äidilliset naiset, jotka pitivät meistä huolta kuin omista lapsistaan.

Nämäkö ovat niitä huonoja äitejä, joiden pitäisi ninamikkosten mielestä jäädä kotiin?